13. touko, 2014

- Onko tää joku punkbändi?

-"Tuli mieleen joku punkbändin nimi tuosta... Hmmm... Miten tämä kuvaa sinun yritystäsi?", tuumasi yritysvalmentajani, kun ehdotin sileitä kiviä yritykseni nimeksi. Sillä hetkellä luovutin heti kättelyssä, mutta kotisivuja väsätessä, en päässyt eroon tuosta ajatuksesta, että laittaisin "sileätkivet" kuitenkin jonnekin. Ja tässä ne nyt ovat: kotisivuni Sileätkivet. Ja kuten monien omituisuuksien takana, on tässäkin taustalla tarina elämästä.

Muistan, kun omassa elämässäni oli aika, jolloin pienen lapsen äitinä yritin parhaan kykyni mukaan hoitaa elämäntehtävääni. Aamut olivat yhtä taiteilua ja kädenvääntöä kolmivuotiaan temperamenttipakkauksen kanssa, joka toisinaan halusi puuroa, toisinaan ei. Milloin sukkahousut nipisti tai olivat väärän väriset tai juuri kun kaikki toppavaatteet oli saatu päälle tuli KAUHEA nälkä ja känkkäränkkä...

Minä veivasin polkupyörälläni, hiki hatussa, tuulessa ja tuiskeessa, auringonpaisteessa ja pakkasessa parkuva lapsi tarakalla, ensin päiväkotiin ja sitten neljä kilometriä työpaikalle opettajan painavat kirjakassit tangossa heiluen. Mielessä soi joka aamu aina vain sama levy: "Minä myöhästyn, opiskelijat joutuvat odottamaan, he ovat minulle vihaisia, pomo on minulle vihainen, minä olen huono opettaja, minä olen huono ihminen". Pyörälläni veivatessa, en nähnyt mitään muuta kuin pyöräteitä päällystävät terävät kivet, jotka uhkasivat puhkaista pyöräni kumet hetkellä millä hyvänsä... Ja "sitten minä vasta myöhästyisin, sitten ne vasta vihaisia työpaikalla olisivatkin ja miten huono opettaja minä olisin ja ihmisenä: ihan onneton, nykijä". 

Iltapäivällä, työpäivän päätyttyä, tungin pääni syvälle pyöräilykypärääni ja lähdin taas veivaamaan. Painavat kirjakassit ja opettajanreksvisiittani pyöräntankoa vääntäen, poljin hakemaan lasta päiväkodista. Samalla pidin teräviä kiviä silmällä ja ajattelin, että tänään se varmasti tapahtuu, mitä eniten pelkään: "Terävät kivet repivät pyörän kumini riekaleiksi, minä myöhästyn päiväkodista ja lapseni on taas se viimeinen lapsi, joka haetaan. Hän on minulle vihainen siitä, kuten lastenhoitajakin, kun tulen myöhässä. Olen huono äiti, olen huono ihminen. Minusta ei ole mihinkään..."

Tällaisena aamuni ja iltapäiväni jatkuivat. Muuta en muista siitä ajasta.

Mutta yhtenä aamuna tuli yllättävä käänne. Olin juuri aloittanut vanhan sisäisen itkuvirteni myöhästymisestä ja terävien kivien sadattelun, kun yhtäkkiä mieleen pälkähti kysymys: Kuinka monesti minulla on pyöränkumit OIKEASTI puhjenneet elämäni aikana? Olen kuitenkin pyöräillyt aika paljon...

Yllätyin itsekin, kun tajusin, että OIKEASTI en muista kuin pari kertaa, että niin olisi käynyt! Seuraava kysymys oli: "Mitä minä voin päätellä siitä? Mitä minä voin päätellä sen perusteella terävistä kivistä?"

Ja yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi paljastanut itsensä pilviverhon takaa. Minut valtasi valtava kiitollisuus siitä, että OIKEASTI tielläni täytyi olla paljon enemmän niitä sileitä kiviä, jotka suorastaan hellivät pyöränrenkaitani. Siitä päivästä lähtien en tuskaisena veivannut pyörällä enää töihin ja takaisin, vaan nostin katseeni renkaasta maisemiin ja nautin näkemästäni.

Ja pyräilykypäräkin unohtui. 

Toinen tarina on sitten se, mitä opiskelijani tuumasivat kun kerroin heille tämän tarinan.